Tapahtumia ja henkilöitä 2021
 |
Johtokunnan jäsen 2020-2021: Kirsti Kivinen
Aloitin ensimmäisen päiväkirjani 8-vuotiaana, kun vietettiin sodanjälkeistä ”serkkukesää” Orimattilassa. Isot tytöt, siskoni Leena ja serkkuni Eeva pitivät päiväkirjaa ja lukivat niitä toisilleen. Heistä tulisi runotyttöjä, tai vähintään Anni Swaneja. Tunsin itseni ulkopuoliseksi, olin joukon nuorin.
Tapahtumien ja tunteiden pohtiminen ruokki uteliaisuutta oman ja muiden elämäntarinoiden suhteen.
Ammatinvalintani osui kohdalleen. Psykologin ja sosiologin työssä ei koskaan ole ollut kahta samanlaista työpäivää tai kahta samanlaista ihmistä.
Päiväkirjan rinnalle aukeni ammatillisen kirjoittamisen sarka. Eläkkeelle jääminen oli vaikeaa kunnes tajusin, että nyt on aikaa, voin kirjoittaa mitä vaan! Kirjoittamisen tauti paheni Oriveden opiston kursseilla. Kirjoittajien porukassa on helppo hengittää, olla oma itsensä ja harpata omien esteidensä yli.
Kirjoittaminen on minulle yhtä välttämätöntä kuin hengittäminen ja havaitseminen. Se antaa mahdollisuuden muistaa, pohtia ja ymmärtää tapahtumia, elämisen vivahteita, katsella tarkemmin käänteitä, suhteita, pitkiä kehityskaaria. Myös dramatisoida, purkaa paineita ja sitten tyyntyä hahmottamaan uusia kokonaisuuksia. Koko elämän ikäinen oppimisprosessi - mikä rikkaus! Mukanani kulkee aina pieni muistikirja ja kynä.
Kun Mila Teräs SSKry:n pikkujoulussa kysyi hallitukseen, läksin innolla mukaan. Haluan edistää jäsenistön "luomukontakteja" digitaalisten rinnalla. Yksinäisen kirjoittamistyön lomaan tarvitsemme kasvokkaisia tapaamisia! Sellaisia, joissa syntyy huimia ideoita, huumori elpyy ja luovuus kukkii.
 Kuva: Katja Tamminen |
Johtokunnan jäsen 2020-2021: Raili Mikkanen
Olen ympäri Suomea asunut kirjallisuuden moniottelija. Heinolaan tulin paluumuuttajana 2019. Olin asunut täällä vuoden kolmevuotiaana. Myös Lahdessa olen majaillut vajaan vuoden tekstiilitehtaissa harjoittelijana ylioppilaaksi päästyäni. Ahtialan Lehmuksessa taas oli lapsuuteni mummola ja hyvin rakas isoäitini sekä lähes kaikki isänpuolen serkut. Pieniä vahvoja juuria tänne Päijät-Hämeeseen siis on.
Kirjailijan uraani yritin aloittaa jo kahdeksan vanhana. Kartanon Birgit neiti on jännittävä ja kaunis kertomus, kuten heti alusta huomaa: On kaunis kevätaamu linnut livertävät ja aurinko paistaa täydeltä terältä kauniiseen pieneen alppikylään Norjassa. Kylässä on kaunis suuri kartano... En muista, sainko äidiltäni, maantiedon opettajalta huomautusta, vai ajatteliko hän sallivasti, että kirjailijat saavat kirjoittaa, mitä haluavat.
Aloitin tv-käsikirjoittajana. Kirjoja on tähän mennessä ilmestynyt noin 70. Kaksi olen kirjoittanut Niko-poikani kanssa ja kaksi kuuden kirjailijan yhteistyönä. Monessa kirjailijayhdistyksessä olen ollut toimijana, nyt Salpausselän kirjailijoissa ja jäsenenä olen olen edelleen Suomen kirjailijaliitossa, Suomen nuorisokirjailijoissa, Suomen näytelmäkirjailijat ja käsikirjoittajat -yhdistyksessä ja Suomen radio- ja tv-selostajissa.
Silloin tällöin esiintyviä väitteitä kirjailijoiden keskinäisestä kateudesta ja eripurasta en tunnista ollenkaan. Päinvastoin, kirjailijapiirit ovat toisiaan kannustavia ja tarpeen tullen myös auttavia. Täällä tunnen olevani omassa ympäristössäni.