Seppo Jääskeläinen: Sisko rakas (Myllylahti 2006), ote luku 3.

Takana suojeleva metsä, ympärillä turvallinen kotipiiri, edessä rauhoittava kylämaisema. Ossi Laiho istui puutarhakeinussa ja ajatteli kotikylän olevan vanhakantainen kuriositeetti konsensuskaupungin kainalossa, historiallinen maatalousyhteiskunnan jäänne, paikoilleen ruususen uneen vaipunut unelma, levon ja rauhan tyyssija.

Jos sitä ei tiennyt, mistään ei olisi voinut aavistaa, kuinka lähellä kaupunki oli. Metsävyöhykkeen sisällä sijaitsi avara omakotialue. Asutuksen sivuun oli aikanaan kasvatettu taajahko
kivikolossilähiö, ja sen takana pohjoisessa jo siinsi kuulu kirkkaan veden lähdealue sekä harjujen halkoma keskisuuri hämäläiskaupunki.

Kylän molemmilla sivuilla, onneksi näkymättömissä, ujuivat etelä-pohjoislinjainen moottoriliikennetie valtakunnan pääkaupungin ja maan keskeisten osien suunnille sekä enää tavarakuljetuksiin käytetty rautatieyhteys rannikkosataman ja kotikaupungin välillä. Liikennemelu ei yltänyt missään olosuhteissa häiritsevänä Akkalan kylään saakka.

Kylän eteläpuolella olivat kaupungin ja naapurikuntien sekä samalla maakuntien rajat, ja ainakin toistaiseksi myös läänien raja. Häme muuttui Uusimaaksi ja maapinnan rakenne hiekansekaisesta moreenista muinaismeren savijättömaaksi. Kylä oli kuulunut vuosisatoja vanhaan emäpitäjään, kunnes alati kasvava tehdaskaupunki oli ahmaissut alueen ahnaaseen syleilyynsä. Vain itsenäisten tilanomistajien jääräpäisyys oli estänyt historiallisesti vanhan ja ehjän kokonaisuuden pirstomisen liitoksen yhteydessä. Isännät eivät olleet myyneet mistään hinnasta. ainakaan toistaiseksi, Ossi lisäsi ajatustaan.

Kylän ikiaikainen nimi, Akkala, oli ilkkujien mielestä kaikessa äämmämäisyydessään sille varsin sopiva. Vanhat ja useimmiten jakamattomat maatilat kun alkoivat olla pääosin vanhojen naisleskien käsissä. Itseminäänsä liittyvän viittauksen Ossi tajusi liiankin hyvin, niin paljon hänelle oli vihjailtu ja suorastaan sanottu päin naamaa. Mutta hänelle kotokylä merkitsi nimeään myöten vahvaa, vakaata turvallisuutta, maaäidin pehmeyttä ja hellyyttä ja kohtua, minne saattoi hädän ja mielipahan tullen käpertyä.