Elämänkertakirjan toteuttaminen: Seppo Tähtinen

(Kuukausikokouksen alustus Suomalaisessa Kirjakaupassa 2.11.2009)

Dokumenttipohjainen kerronta

Edellinen alustaja (rikosylikomisario evp.) Aimo Ojanen kertoi, että suurin osa hänen kirjallisista töistään on alkanut sanoilla ”asianomainen kiistää…” Minun taas pitää aloittaa oma esitykseni sanoin, kiistän olevani kirjailija… mutta täällä sitä vaan ollaan Salpausselän kirjailijoiden kuukausikokouksessa puhumassa elämäkertakirjan teosta. En ole koskaan päättänyt ruveta kirjailijaksi, eikä suuri unelmani ole ollut kirjojen kirjoittaminen. Olen tehnyt elämäntyöni yrityselämän johtotehtävissä, mutta jotenkin vaan ajauduin aihepiiriin pariin…

Kaikki alkoi siitä, kun päätimme vuonna 2004 koota veljeni kanssa tietoja vuonna 1977 kuolleen isämme elämästä ja julkaista niistä 10-20-sivuisen monisteen muutaman kuvan höystämänä, kun hänen syntymästään tulisi kuluneeksi sata vuotta. Perheemme nuorimman ja vanhimman lapsen ikäero on 25 vuotta. Siksi kunkin sisaruksen omat kokemukset vanhemmista olivat hyvin erilaiset ja eri aikakausilta. Heti alussa päätimme toteuttaa projektin dokumenttipohjaisena tietoteoksena ulkopuolisen tutkijan näkökulmasta sekä välttää omia arvailija ja tunneilmaisuja. Jos olisimme kirjoittaneet minä-muodossa, olisimme joutuneet ehkä käyttämään sanaa ”isä” useammin kuin olimme käyttäneet sitä hänen koko elämänsä aikana. Teksti olisi tuntunut liian imelältä. Aikaa työhön oli pari vuotta.

Kirjasta (Ropotti ja kuupalainen serenaadi) tuli lopulta 250-sivuinen paikallishistoriallinen teos sisältäen parikymmentä haastattelua, yli 100 kuvaa ja kartta-aineistoa kylästä sekä sukututkimusosion. Ensin ajattelimme painattaa kirjaa 30 kpl, joista 15 jaettaisiin seuraavassa sukukokouksessa sukuhaaramme jokaiselle ruokakunnalle. Kirjat päätimme antaa ilmaiseksi, koska niistä saatu myyntitulo olisi parhaimmillaankin ollut vain murto-osan kustannuksista. Kenenkään ei näin ollen tarvinnut kieltäytyä vastaanottamasta opustamme. Projektin haastattelujen yhteydessä saatujen tietojen, ja erinäisten muiden palautteiden perusteella päätimme kuitenkin nostaa painosmäärän 80 kappaleeseen, joista osa olisi nidottuja. Lopulta jouduimme ottamaan tästä vain suvun sisäiseen jakeluun tarkoitetusta ”monisteesta” kaksi uusintapainosta ja kirjoja painettiin yhteensä 300 kpl. Saadulla myynnillä katettiin kaikki ulosmaksetut kustannukset (kirjapaino, taitto) ja saatiin arkistokäyntien polttoainekustannukset yms.

Kirjan myynti tapahtui pääasiassa kohdehenkilön omassa pitäjässä (Hartolassa), jossa on nykyään alle 4000 asukasta. Se ei ole ollut kummankaan meistä tekijöistä kotipaikkana enää yli 40 vuoteen. Pitäjässä ei ole edes kunnon kirjakauppaa. Kirja oli myynnissä Neste-huoltoasemalla ja parissa muussa kaupassa ja museolla. Kotipitäjän kirjasto osti lainattavaksi kaksi kirjaa, joita on lainattu kolmen vuoden aikana yli 200 kertaa. Lisäksi kirjasto osti yhden kirjan kotiseutuosastonsa lukusaliin. Pelkistettynä myynnin ja lainauksen kautta yli 10 % pitäjäläisistä näyttäisi lukeneen tekeleemme olettaen, että ne jotka sen ostivat ja lainasivat, ovat sen myös lukeneet. Myös naapuripitäjän kirjakauppa myi niitä muutaman kappaleen ja kirjasto siellä osti kirjan valikoimiinsa, mutta myynti- ja lainausmäärät eivät yllä lähellekään kotipitäjän lukuja. Mielenkiinto näyttää laimenevan voimakkaasti siirryttäessä kohdehenkilön oman reviirin ulkopuolelle. Missään vaiheessa emme edes harkinneet kaupallista kustantajaa.

Edellisestä kirjasta juontui vielä seuraavakin elämäkertakirjamme. Haastatteluista ja arkistokäynneistä kertyi yllättäen niin paljon materiaalia, että päätimme julkaista kirjan myös äidistämme, jonka lyhyehköön elämään mahtui monta ”rosoa” (Rieskolan tytär). Edellinen teos oli toteutettu niin, että siinä puoliso ja lapset olivat täysin sivuosassa, joten uusi kirja täydensi sukukirjaston kokonaisuuden.

Koska olimme aloittelevia kirjoittajia, teimme ennen kumpaankin työhön ryhtymistä toimintasuunnitelmat ja asioille aikataulut, kuten yrityselämässäkin on tapana. Asetimme itsellemme muutaman kysymyksen:

1. Miksi ko. henkilöstä pitää/kannattaa tehdä elämäkerta eli mikä tekee sen ajankohtaiseksi? Kohdehenkilömme eivät olleet osallistuneet Tanssii tähtien kanssa-ohjelmaan, kuten oli Wilson Kirwa (hänestä kirjan julkaissut Heikki Saure totesi omassa alustuksessaan ko. ohjelman antaneen motiivin uuden kirjan tekemiseen). Eivätkä sukumme nykyisetkään jäsenet pääse tanssitaidoillaan juuri häikäisemään. Kohdehenkilömme eivät olleet myöskään iltapäivälehtien lööppien kautta suurelle yleisölle tuttuja. Tässä tapauksessa aihe/peruste elämäkerran julkaisemiseen oli molempien syntymästä kuluneet sata vuotta ja vuosittain järjestettävä sukujuhla, johon kirjojen julkaisu sopi täyteohjelmaksi. Subjektiivisesti arvioiden tavallisen ihmisen elämäkerta ei voi kiinnostaa kaupallista kustantajaa, vaikka se olisi tehty kuinka hyvin tahansa. Sillä voi olla kuitenkin paikallistasolla oma mielenkiintonsa, jota ei kuitenkaan kannata yliarvioida.

2. Seuraava kysymys oli: Olenko minä oikea henkilö tekemään elämäkerran tästä henkilöstä? Riittääkö minulla motivaatiota sen tekemiseen ja onko varma, ettei joku muu ole jo tekemässä samaa projektia?

3. Miten teos toteutetaan eli tehdäänkö dokumenttipohjainen tietoteos, elämäkertaromaani, muistelma vai joku muu versio, kuten edellä on kerrottu?

4. Kuka teoksen kustantaa? Sitä varten on selvitettävä kenelle se kirjoitetaan, sukulaisille vai suurelle yleisölle? Päätimme tehdä omakustanteet.

5. Miten jakelu toteutetaan? Tässä tapauksessa jakelu suoritettiin, kuten edellä on mainittu, perinteisistä kirjojen myyntipaikoista poikkeavissa kohteissa ja se toimi erinomaisesti näissä tapauksissa.

Haastatteluun perustuva kerronta

Kolmannen elämäkertakirjani toteutin (Laatokan rannalta Hahmajärvelle) omana projektina asianomaisen haastattelujen perusteella. Kyseessä oli lähes 90-vuotias henkilö, jonka tarinaa ei suinkaan voinut kirjoittaa suoraan kerronnasta, vaan punaista lankaa jouduttiin hakemaan joskus kissojen ja koirien kanssa. Ennen työhön ryhtymistä pohdin valmiiksi, mitkä ovat yleisellä tasolla kohdehenkilön haastatteluihin perustuvan kirjoittamisen riskejä/ongelmia ja sain kokoon mm. seuraavat asiat:

- Asioitten kaunistelu ja ikävien asioitten unohtaminen. Kirja ei tunnu uskottavalta, jos tarina on pelkkää auringonpaistetta.

- Vain ne asiat tulevat esille, joista halutaan kertoa. Yleensä ihmiset haluavat kertoa ensisijaisesti vain omista ja lapsiensa onnistumisista. Miten rakentaa kirjassa silta sellaisten vuosikymmenten yli, josta haastateltava ei kerro mitään?

- Ajoitus: Mitä vanhempi ihminen on kyseessä, sitä helpommin voi muisti pettää jopa vuosikymmeniä. Aika litistyy ja kahdestakymmenestä vuodesta voi tulla pari vuotta. Tekijän on oltava tarkkana ja tehtävä uusintakysymyksiä samasta asiasta totuuden löytämiseksi.

- Kirjaa saatetaan käyttää koston välineenä. Naapureita ja muita sivuhenkilöitä kohti saatetaan nakata tarpeettomia pikku piikkejä.

- Lapsista on usein joku suosikkiasemassa ja roolien tasapainotus on kirjan tekijän tehtävä. Mikä ylipäätään on lapsien osuus kerronnassa? Jotkut ihmiset yrittävät elää elämäänsä lapsiensa kautta ja kertoa heidän onnistumisistaan, kun pitäisi muistella oman elämän nousuja ja laskuja.

- Tarina saattaa elää. Sama kohtaus voi tulla esiin monella eri tavalla, eli mikä sitten on totuus? Varsinkin vanhemmilla ihmisillä on tapana kertoa samoista asioista yhä uudelleen ja uudelleen… ja aina vähän eri tavalla. Sama tarina voidaan myös liittää eri asiayhteyksiin. Tarinaa on tehtävä kuin poliisitutkimusta, eli kirjoittaja joutuu selvittämään, mikä kerrotuista versioista on lähinnä totuutta.

- Luottamus. Jos haastateltava ei luota tekijään ja löydä samaa aaltopituutta, voi koko projektin unohtaa.

Loppuyhteenveto

Olen tässä ehkä pelotellut joitakin, jotka suunnittelevat oman tai jonkun toisen elämäkerran kirjoittamista. Ei kannata luovuttaa, sillä hyvä kirja kannattaa aina tehdä, on sen jakelu pieni tai suuri. Asiantunteva taitto ja huolellinen oikoluku takaavat kirjalle loppusilauksen. Loppuvaiheen ”kontrastivirheillä” ei kannata pilata kuukausien jopa vuosien työn tulosta. Kirjoitusvirheet ovat kiusallisia, sillä ne huomaa jokainen, monet kielioppivirheet on onneksi jo huomattavasti vaikeampi bongata tekstistä. Ongelmana hyvän lukuelämyksen tuottamisessa on yleisesti huonontuneen äidinkielen taidon lisäksi se, että monet tekstinkäsittelyohjelmat oikolukevat väärin; ne erottavat yhdyssanoja, muuttavat verbiä monikkoon, vaikka sen pitäisi olla yksikössä jne. Eli jos löytyy elävä ihminen oikolukijaksi, on se aina konetta parempi.

Julkaisut:

- Kirja: (2. tekijä) Ropotti ja kuupalainen serenaadi, Kopijyvä Oy 2006

(ISBN 952-5229-62-9), 251 sivua

- Novelli kirjassa: Salpausselän kisat 80 vuotta, 2005

(ISBN 952-91-8332-1), aukeama

- Novelli kirjassa: Mökillä, WSOY 2007

(ISBN 978-951-0-32892-8), aukeama ”S.Tainio”

- Kirja: Missä palaa, Hartolan palokunta 1938-2008, Kopijyvä Oy 2008

(ISBN 978-952-92-3241-3), 226 sivua

- Kirja: (2. tekijä) Rieskolan tytär, Kopijyvä Oy 2008

(ISBN 978-952-92-4025-8), 146 sivua

- Kirja: Laatokan rannalta Hahmajärvelle, Kopijyvä Oy 2008

(ISBN 978-952-92-4898-8

Kirjallisuuspalkinnot:

- Kirjoituskilpailu: Salpausselän kisat 80 vuotta, novelli 2005

- Kirjoituskilpailu: Yle Masto, novelli2006

Alustuksessa mainitut kirjat ovat myös Lahden maakuntakirjastossa ja niitä on vielä muutama kappale tekijällä.