Pietiläinen, Terhi (ent. Willman)

Terhi Willman

Kirjoitusjuoppo

Miksi kirjoittaja räyhää ja mekastaa blogissaan kuin nousuhumalainen lähiöbaarissa? Kirjoittaminen on ryyppy murheeseen. Ja syitähän kirjoittamiselle aina löytyy.

Monet kirjoittajan arkitoimet tähtäävät kirjoittamalla saatavaan hiprakkaan. Niin kuin juoppo etsii pulloaan päästäkseen perustehtävänsä äärelle, kirjoittaja etsii itselleen tilaa ja rauhaa, päästäkseen kirjoittamaan.
– Kirjoitan ensin ja muut asiat hoidetaan vasta sitten. Kirjoittaja jäsentää kirjoittamalla kaoottista ja arvaamatonta maailmaa. Kirjoittaminen ei ole tällöin ensisijaisesti lukijan viihdyttämistä, valistamista tai edes muiden ajattelemista vaan hyvin itsekeskeistä hommaa, omien tunteiden jäsentelyä ja käsittelyä. Sitä sitten muut joutuvat seuraamaan vierestä.

Kirjailijoita arvostetaan ja heistä kerrotaan legendoja. Juoppo hauskuuttaa ympäristöään edesottamuksillaan, niin kuin kirjoittajakin. Kirjoittaminen voi johtaa henkilökohtaiseen talouskatastrofiin niin kuin pullo juopon katuojaan. – Maailma tuntuu niin musertavalta paikalta. Hyväksykää minut tällaisena!, kiljuu kirjoittaja mielessään ja painaa julkaise-nappulaa. Alkkis kohottaa pullon huulilleen.

Vanha happo valehtelee, eikä muita juurikaan huomioi. Tämä pätee hyvin kirjoittamiseen. Kirjoittajalta odotetaan hyviä valehtelutaitoja. Kuten juoppo juo, kirjoittaja tekee samaa kirjoittaessaan välttääkseen kaaoksensa paljastumista maailmalle.

Kirjoittaja on tosiasiassa kaukana iloisesta juomaveikosta, jonka Frans Hals ikuisti maalaukseen vuonna 1629. Hän tuntee itsensä pikemminkin alastomaksi kirjuriksi, joka tilittää, korjaa, jännittää ja puolustaa hengentuotteitaan niistä humaltuneena. Kirjoittaminen ei ole puolimakeaa siideriä keskustan menomestassa. Se on väkevää yrttilikööriä luostarista, jota pitää ottaa yskään. Siksi kirjoittamista pidetään monin verroin hyödyllisempänä ja arvokkaampana toimintana kuin ryyppäämistä.

Kirjoittaminenkin voi olla pahimman luokan addiktio, juoppohulluuden kaltainen tila. Juottolat vaanivat kirjoittajaa kutsuvasti kaikkialla. Esimerkiksi blogi vertautuu nettibaariin, josta saa pöydän ja pöytään joko miedon tai väkevän drinksun, riippuen tekstin lajityypistä. Äkkikrapula seuraa äkkikirjoitusta. Kun koko maailma tuntuu hyökkäävän kirjoittajan päälle, on palattava kittaamaan sanoja ja lauseita, oikaisemaan vääryydet. – Iso tuoppi tekstiä tänne kiitos!  Seuraavana päivänä jo kaduttaa: mitähän tuli taas julkaistua? Kirjoittajan krapulaan kuuluu, että hän käy blogissaan korjailemassa tekstiään katuvana: – Herranjestas! Siitä lauseestahan puuttui possessiivisuffiksi. Anteeksi kauheasti!

Vain uusi kirjoitus toimii itse aiheutetun kirjoituskrapulan korjaussarjana. Jos morkkis äityy oikein pahaksi, teksti katoaa blogista kuin kaljatölkki minibaarista kirjailijakokouksen aikaan: Vips!

Kirjoittaja raitistuu kun ei ole enää aiheita, mistä kirjoittaa. Suomessa kirjoittaja saa toistaiseksi jokapäiväisen känninsä. Koska tekstin ympärillä on aina kollektiivinen juopporinki elämöimässä, lukijat ja muut kirjoittajat, juoppous annetaan anteeksi.

Terhi Willman
    
Kirjoittaja on lahtelainen blogisti ja kirjoittaja